Syöpä ja työelämä – miten ne sopivat yhteen?
Minun tarinani - Eva-Maria Strömsholm
Olin keskellä opintoja ja työelämää, kun sain 27-vuotiaana syöpädiagnoosin. Olin nuori, minulla ei ollut ystäviä, joilla olisi ollut syöpä, ja kaikki oli uutta. Se oli kuin olisin joutunut yhtäkkiä aivan toiseen maailmaan. Miten eläisin nyt, mitä tapahtuisi työlleni?
Olin juuri valmistunut luokanopettajaksi, työskennellyt sijaisena ja opiskelin samalla kehityspsykologiaa. Syöpäpotilaana olin altis infektioille, eikä minulle ollut vaihtoehtoa koulussa työskentelylle, jossa tartuntoja voisi olla paljon. Lisäksi olin hyvin huonossa kunnossa monien operaatioiden ja raskaiden hoitojen jälkeen. Opinnot piti jättää tauolle, ja olin sairauslomalla yli vuoden.
Kun aloin saada voimia takaisin, aloitin kirjoittamalla valmiiksi keskeneräisen kehityspsykologian pro gradu -tutkielmani. Se ei ollut helppoa uupumuksen (fatigue), väsymyksen ja muiden hoitojen jälkeisten komplikaatioiden kanssa. Onneksi minulla oli hyvin ymmärtäväinen ohjaaja, joka auttoi minua saamaan tutkielmani valmiiksi.
Koska työskentelin luokanopettajan sijaisena, minun oli kuitenkin melko helppo yrittää palata työelämään. Sain itse valita, kuinka paljon ja missä kouluissa työskentelin. Se antoi minulle myös mahdollisuuden levätä ja toipua.
Huomasin kuitenkin melko nopeasti, että jaksamiseni ja vointini eivät valitettavasti riittäisi työskentelyyn luokanopettajana sataprosenttisesti, vaikka se oli unelma-ammattini. Siksi päätin alkaa opiskella sairaanhoitajaksi. Kolmannen kerran opiskelemaan lähteminen oli paljon raskaampaa, eikä pääni enää omaksunut tietoa samalla tavalla kuin ennen syöpähoitoja. Opiskelu ei ollut yhtä helppoa kuin ennen. Siitä huolimatta valmistuin sairaanhoitajaksi etuajassa ja pystyin tekemään hieman sijaisuuksia opintojeni aikana. Tämä vei kuitenkin voimia, joten valmistuttuani päätin aloittaa työnteon 50-prosenttisesti.
Vaikka syöpähoidoistani on kulunut jo monta vuotta, en silti ole pystynyt työskentelemään vielä täysipäiväisesti tai lisäämään työaikaani. Kehoni ja pääni eivät ole samanlaiset kuin ennen hoitoja, ja tarvitsen lepoa ja palautumista paljon enemmän kuin ennen.
Työpaikallani minulla on hyvin ymmärtäväinen esihenkilö, ja olen myös alusta asti päättänyt olla avoin syövästäni ja voinnistani kollegoilleni. Se on helpottanut tilannetta, ja koen saavani hyvää tukea työpaikallani.
Vaikka minulle on ollut suhteellisen helppoa palata töihin ja opintoihin, kehoni ja mieleni eivät ole samalla tasolla kuin ennen syöpääni. Olen hitaampi, ajattelen hitaammin, minun täytyy olla huolellisempi, olen väsyneempi, eikä kognitiivinen toimintani ole entisellään. Olen kuitenkin tottunut uuteen “minääni” ja pystyn kaikesta huolimatta toimimaan hyvin sekä arjessa että työelämässä.
Syöpädiagnoosi muuttaa elämää monella tavalla. Shokin ja hoitojen keskellä esiin nousee usein kysymys: mitä tapahtuu työlle tai opinnoille? Uskon, että reagoimme kaikki eri tavoin. Voinnista ja työtehtävistä riippuen osa syöpäpotilaista pystyy työskentelemään jonkin verran hoitojen aikana. Työelämä harvoin pysähtyy, mutta keho ja jaksaminen usein pysähtyvät – ja silloin työtä, arkea ja työtehtäviä täytyy mukauttaa siihen.
Joillekin työstä voi tulla suuri haaste, mutta toisille se voi olla tuki sairauden aikana, jos haluaa ja jaksaa työskennellä. Jotkut tarvitsevat täyden sairausloman hoitojen ajaksi, kun taas toiset sekä haluavat että pystyvät jatkamaan työntekoa jossakin muodossa. Työ ja työyhteisö voivat antaa tunteen siitä, että voi hetkeksi unohtaa oman sairautensa ja ajatella muita asioita, elämä kun muuten tuntuu epävarmalta.
Samalla tilanne vaatii ymmärrystä ja joustavuutta työnantajalta ja kollegoilta. Mahdollisuus mukautettuihin työtehtäviin, joustaviin työaikoihin tai etätyöhön voi tehdä suuren eron. Avoin viestintä on tärkeää, mutta on myös tärkeää, että sairastunut saa itse päättää, kuinka paljon hän haluaa kertoa yksityiselämästään ja sairaudestaan.
Syöpä ja työelämä voivat sopia yhteen – mutta joskus eivät. Välillä voi olla tarpeen olla poissa työstä, mutta on tärkeää tietää ja tuntea, että voi palata takaisin ja että omaan työhönsä voi vaikuttaa oman tilanteensa mukaan. Tärkeintä on, että yksilön tarpeille on tilaa.
Syövästä puhuminen avoimemmin työelämässä voi lisätä myös ymmärrystä. Kun sairaus kohtaa jonkun työelämässä, kyse ei ole pelkästään työstä – vaan myös siitä, miten jaksaa. On tärkeää tuntea oma kehonsa ja oma jaksamisensa sekä pohtia, mitä haluaa ja mihin pystyy. Avoin keskustelu esihenkilön ja kollegoiden kanssa voi myös auttaa ymmärtämään tilannetta.
