Kun syövästä tulee työasia

Syöpä on perinteisesti nähty yksityisasiana, joka kuuluu työelämän ulkopuolelle. Kun sairaus koskettaa jotakuta työyhteisössä, raja kuitenkin hämärtyy. Kyse ei ole enää vain yksilöstä, vaan siitä, miten kohtaamme toisemme työpaikalla silloin, kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan.

Noin kolmasosa Suomessa syöpään sairastuneista on työikäisiä. Tutkimusten mukaan jopa 40 prosenttia sairastuneista kokee, että sairaus on vaikuttanut heidän käsitykseensä työelämästä kielteisesti.

– Syöpähoito on Suomessa korkeatasoista, mutta tapahtuneen käsittelyyn ei aina ole riittävästi tukea. Siksi sillä, miten työpaikalla kohdataan sairastunut, voi olla suuri merkitys, sanoo Ulla Korpinen, Pohjanmaan Syöpäyhdistyksen psykoterapeutti.

Halu tukea törmää usein epävarmuuteen
Yhä useampi syöpään sairastunut haluaa ja pystyy jatkamaan työskentelyä joko sairauden aikana tai sen jälkeen, ainakin osittain. Silti työpaikoilla puuttuu usein luontevia tapoja puhua tilanteesta. Epävarmuus ottaa helposti vallan: pelätään, että sanotaan tai tehdään jotain väärin, ja se johtaa vaikenemiseen.

– Hiljaisuus on usein hyväntahtoista, koska ei haluta tunkeilla. Sairastuneelle se voi kuitenkin tuntua raskaalta. Moni kokee jäävänsä yhtäkkiä hieman sivuun.

Esihenkilön rooli: rajoja ja turvaa

Ullalle avoimuus on avaintekijä. Kun työkaveri sairastuu, esihenkilön rooli korostuu erityisesti niin vastuunkantajana kuin kuuntelijana.

– Esihenkilöllä on lakisääteinen velvollisuus pitää yhteyttä sairauslomalla olevaan, mutta yhteydenpidon on tapahduttava sairastuneen ehdoilla.

Esihenkilö vastaa myös työpaikan viestinnästä. Ilman sairastuneen lupaa voidaan kertoa vain, että henkilö on poissa. Kaikki muu edellyttää, että sairastunut itse hyväksyy, mitä asiasta jaetaan – ja kenelle.

Selkeät yhteiset pelisäännöt voivat vähentää epävarmuutta työyhteisössä ja samalla keventää sairastuneen kuormaa. Siksi esihenkilön on tärkeää kysyä aktiivisesti: mitä asiasta saa kertoa ja miten toivot, että toimimme? Joskus sairastunut haluaa kertoa tilanteestaan itse.

Pienet teot, suuri merkitys

Kollegoiden tuki ei vaadi suuria eleitä, ja usein ne merkitsevät enemmän kuin arvaakaan. Sairausloman aikana lyhyt viesti, kysymys kuulumisista tai kutsu lounaalle voi olla tärkeä muistutus sairastuneelle siitä, että on yhä osa työyhteisöä.
On myös asioita, joita on hyvä välttää. Toisten sairaskokemusten vertailu – lopputuloksesta riippumatta – voi muodostua lisäkuormaksi.

– Jokainen sairaus on yksilöllinen. Sairastuneella on jo paljon käsiteltävää omassa tilanteessaan, eikä toisten kokemusten vertailu yleensä tue häntä.

Paluu työhön omaan tahtiin

Työhön palaaminen on usein herkkä vaihe. Harva pystyy aloittamaan heti täysipainoisesti, vaan moni tarvitsee pehmeämmän alun sekä fyysisesti että henkisesti.

– Sairausajan aikana moni on pohtinut elämää, omia arvojaan ja sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Samalla paluuseen liittyy usein epävarmuutta: miltä tuntuu tulla takaisin, mitä kollegat ajattelevat, odotetaanko minun olevan entiseni?

Tässä vaiheessa on tärkeää antaa palaavalle tilaa asettua. Ensimmäisenä päivänä voi riittää yksinkertainen: ”Mukava nähdä sinua taas.” Vähitellen voi kysyä, haluaako henkilö puhua – ja onko jotakin konkreettista, jossa häntä voisi tukea.

Kysy rohkeasti – ja kunnioita vastausta

Kollegan ei tarvitse tietää tarkalleen, miten toimia, koska sitä ei voi tietää etukäteen. Riittää, että osoittaa välittämistä.

– Voi sanoa vaikka: ”En ole varma, miten tässä pitäisi toimia, mutta olen tässä.”
Tärkeintä on hyväksyä vastaus, oli se mikä tahansa. Jotkut haluavat puhua sairaudestaan, toiset toivovat, että työ on syöpävapaa alue, jossa keskitytään tuttuun arkeen.

– Rajat määrittelee aina sairastunut itse. Usein toive on tulla kohdatuksi mahdollisimman normaalisti. Kyse on samasta ihmisestä kuin ennenkin, vaikka olosuhteet ovat muuttuneet.

Kun työyhteisössä uskalletaan kysyä, kuunnella ja ennen kaikkea sopeutua, työpaikka voi säilyä turvallisena paikkana myös silloin, kun elämä ei ole ennallaan.