Päivi Rintalan päiväkirja syöpädiagnoosin jälkeen

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa melko pian saatuani suolistosyöpädiagnoosin tammikuussa 2026. Silloin ajattelin, että voisin parannuttuani halutessani palata merkintöjeni avulla selviytymiseni vaiheisiin voittajan asenteella ja todeta luontaisen sitkeyteni tuottaneen upean tuloksen, kovasta vastustajasta huolimatta.

Tilanne tuosta alkuhetkestä on kohdallani muuttunut tyystin toisenlaiseksi. Syöpääni ei voi parantaa. Sairastan parantumatonta syöpää, johon menehdyn. Olen kohta 64-vuotias. Koulutyötä eläkkeeseen olisi ollut jäljellä puolitoista vuotta, kun jouduin jättämään työni lukiossa.

Kevään edetessä kesän korvalle, minua yllättäen rohkaistiin kirjoittamaan omasta syöpämatkastani vertaistukitarkoituksessa toisille samankaltaisessa elämäntilanteessa oleville. Pohjanmaan syöpäyhdistyksestä olen saanut luettavakseni useita eri kirjasia syövästä, sairastamisesta, selviytymisestä, tukitoimista, paluusta takaisin töihin, ja ennen muuta – toivosta.

Kaikki tämä materiaali on antanut minullekin, varsinkin alussa, tietoa ja toiveikkuutta. Julkaisuista en kuitenkaan löytänyt riittävästi omaan tilanteeseeni sopivaa peilauspintaa. Rupesin vakavasti miettimään, mitä minä voisin, pystyisin, osaisin ja haluaisin sanoa sinulle, joka olet kanssani saman vääjäämättömän tosiasian edessä? Lääkäriltä olemme kuulleet faktat ja suunnitelmat hoidosta. Meidän on vain istuttava hoitojunaan, jossa meidät pelkän menolipun saaneet matkustajat kyyditään pysähtymättä pääteasemalle.  Miten tämän matkan kestää järjissään? Mistä toivoa, elämänhalua ja mielenrauhaa?

Tähän julkaisuun olen koonnut syöpäpäiväkirjastani otteita, joiden avulla tahdon konkretisoida seuraavia itselleni merkittävimpiä tosiasioita ja tuntemuksia syövästä. Uskon, että nämä huomiot ovat kohtalotovereitteni kanssa hyvin pitkälle yhtäläiset.

1. Syöpädiagnoosi on järkyttävä tieto kuulla.
2. Välittömin tunne on läpi kehon menevä humauttava epäusko tosiasian edessä.
3. Syöpäsairas ajattelee, että elämä loppuu saman tien. (Varsinkin, jos ennuste on huono).
4. Yksinäisyys ja pelko iskevät välittömästi. Ihminen on kuin häkissä ja katselee toisten tervettä arkimenoa itse pinteeseen pakotettuna.
5. Osattomuuden tunne vahvistuu, kun ei kykene (lue: kelpaa) työhönsä ja näkee, että muilla elämä jatkuu kuten ennenkin.
6. Haaveiden, suunnitelmien ja normaalin päiväjärjestyksen romuttuminen tuntuu ajoittain aivan kestämättömältä.
7. Ahdistus hoitoja odotellessa on sanoin kuvaamaton. Päivästä toiseen laahautumista. Päässä pyörii hullun lailla hirveä sekamelska.
8. Hoidot ovat aina rankkoja. Lääkkeet ovat myrkkyjä elimistössä. Luotanko lääkäriin?
9. Elämä jatkuu hoitojen vasteen epävarmuudessa ja lääkkeen sivuvaikutusten kanssa kamppaillessa. Lääkärin mahdolliset huonot uutiset kalvavat mieltä. Jos hoito ei yhtään autakaan?
10. Paljon riippuu siitä, onko syöpäsairaalla tukihenkilöitä ja hakeeko hän itse aktiivisesti apua mielen mylläkän tasoittamiseen.
11. Sopeutuminen on prosessi, jossa myös takapakkeja tulee.
12.  Syöpäsairaus on loppuelämän kriisi ja harvat sitä jalostavaksi kokemukseksi sydämessään uskovat. Elämä on rehellisesti sanoen monelta osin pilalla, vaikka henki etsii aktiivisesti toivoa ja mieli janoaa jatkoaikaa.

TÄYSTYRMÄYS

Syöpädiagnoosi on järkyttävä tieto kuulla. Välittömin tunne on läpi kehon menevä humauttava epäusko tosiasian edessä.

SYÖPÄPÄIVÄKIRJA   OSA 1 keskiviikko 4.2.2026

Olen ollut syöpäsairas kahdeksan päivää, yhden tunnin ja seitsemäntoista minuuttia, kun aloittelen syöpäpäiväkirjaani. Kivi, jota joudun nyt kannattelemaan, on koodinimeltään C18.7 eli nousevan koolonin syöpä. – Yhdeksän päivää sitten olin terve työihminen, jolla oli vain stressivatsa.

En todellakaan ole ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka kuulee syöpädiagnoosin. Onhan se sukulais-, tuttava- ja ystäväpiiristä monenlaisena monelle meistä tutuksi tullut, kutsumaton poikkeaja, ilkeä kuokkavieras, jolla on oma patja mukana viipyäkseen pitkään talon asukkaiden kiusana. Silti väitän, ettei kukaan osaa kuvitella etukäteen, miltä tuntuu kuulla huonot uutiset ja kokea sitä seuraava totaalinen pysähdys. Voi vain ihmetellä lääkärin sanoja, niin kuin minä oudosti ajattelin istuessani vielä siinä tutkimuspöydällä lääkärin edessä typerät kertakäyttöhalkiopöksyt litimärkänä allani:’ Tältäkö tämä siis tuntuu, kun ihmiselle kerrotaan, että hänellä on syöpäkasvain sisuksissaan?’
…

“Tuntui kuin olisin leijunut enkä istunut ollenkaan auton penkissä. Kaikki oli hetken ennallaan. Kaikki oli kummallisen tyyntä. En tuntenut mitään. Olin tyhjä. Olenko shokissa? Ehkä se menee pois?” 

Tuona päivänä en vielä kokonaisuudessaan ymmärtänyt todennettua. Mitään ei ollut  vielä tietenkään tapahtunut hoitojen suhteen. Sisuksiani oli salakavalasti kalvanut pahanlaatuinen kasvain ties, kuinka kauan. Diagnoosini näin myöhemmin ja patologin lausunnon samoin. Aloitin hallitsemattoman tiedon etsinnän internetistä. Ensimmäiset viikot olivat täyttä kaaosta mielessäni ja kehoni oli jännittynyt äärimmilleen.

Olin mielestäni ollut erityisen hyvässä fyysisessä kunnossa edellisen alkukesän pyöräilyretkestä lähtien. Syksyn mittaan olin ollut iltaisin väsyneempi, mutta ajattelin sen kuuluvan syksyyn ja työn paljouteen. Epämääräisiä vatsaoireitani olin ajoittain käynyt valittamassa työterveydessä jo vuosia ja saanut sieltä viimeksi ohjeet ärtyneen suolen hoitoon. Edellisen kerran olin vatsaoireiden takia käynyt kolonoskopiassa vuonna 2017. Kohtalokas kerta oli elämässäni kolmas tähystys. Kaikki nämä kokemukset olivat erittäin kivuliaita. Pyysin työterveydestä lähetettä tähystykseen, koska joululoman aikana ulosteeseen oli ohimenevästi ilmennyt verta. Kansalliset seulontanäytteeni olivat olleet aikaisemmin puhtaat. Niinpä en pelännyt syöpää vaan kipua, kun kolonoskopiapäivä koitti.

Jatkuu…